Näyttely on osa Taideteollisen korkeakoulun taiteen maisterin lopputyötäni. Näyttely koostuu maalauksista, joissa käsittelen suhdettani äitiini. Käsittelytapani on viitteellinen ja epäsuora: työt eivät ole vain omaelämäkerrallisia dokumentteja, vaan myös ja olennaisesti itsenäisiä ja omalakisia maalauksia. Näyttelyn lisäksi lopputyöhöni kuuluu kirjallinen osuus, jossa käsittelen samaa aihetta tuolla itselleni vieraamalla ilmaisukeinolla. Työssäni on myös kyse taiteesta itsetutkiskelun välineenä: voivatko maalaukset kenties kertoa jotakin tärkeää tästä universaalista ihmissuhteesta vai ovatko kuvani niin subjektiivisia, etteivät ne kerro mitään selvää tai yleistä, vaan ainoastaan oman kokemukseni? Kuvan sisäisellä tarinalla on minulle suuri merkitys. Samalla toivon, että maalaus johdattelisi katsojan oman tarinansa äärelle.
Suhteeni äitiini on elämäni ensimmäinen ja ehkä tärkein ihmissuhde. Niinpä sen tutkimiseen liittyy kohdallani olennaisesti myös oman itsen tarkastelu niin tyttärenä ja naisena kuin kuvantekijänäkin. Tämän itsetutkiskelun menetelmä on omanlaisensa: se on maalauksellinen sellaisena kuin maalaamisen koen ja käsitän. Maalatessani aloitan usein siten, että annan ajatusten poukkoilla ja värien hakea paikkojaan omalla vauhdillaan, suunnittelematta ja ennakoimatta. Maalaan päämäärättä ja tartun ensinnä juolahtaneeseen ideaan, josta sitten luovun pian, ja jostain vahingossa tipahtaneesta väriläiskästä keksin uuden johtotähteni. Matkan varrella heränneet oivallukset hautautuvat yhä uusien värikerrosten alle. Maalaus tuntuu etenevän ”itse” syösten ehdotuksiaan seuraavasta suunnasta.
***
Ruumiini rajat piirtyvät samoja viivoja äitini piirteiden kanssa. Rajani väreilevät vielä samoissa urissa, mutta ajallisesti kummallisessa linjassa. Tarkoitan, että ääriviivani ovat oikeastaan samat kuin äitini, mutta kolmekymmentä vuotta etäällä. Tuskin olen ollut äitini toisinto vuosikymmenten takaa, voi olla, että yhtäläisyytemme on nyt suurimmillaan vuosien suopeasti antaessa välivuotensa, mutta sormiemme muodot ja ihon kumpujemme kartat eivät valehtele: olemme samasta kuoresta, kaarnasta.
Yhdennäköisyydessä on jotain pelottavaakin. Myyttinen kuvitelma kaksoisolentoonsa törmäämisestä on kauhistuttava, perinteisesti kuoleman, onnettomuuden sisältävä tapahtuma. Kiezlowskin elokuvassa Veronican kaksoiselämä toisistaan tietämättömät kaksoset törmäävät sattumalta niin, että toinen (Weronica) näkee kaksoissisarensa (Veronican) ja kuolee pian tapauksen jälkeen. Veronican elämä jatkuu ja jatkaa tietämättään kaksoisolentonsa elämää. Tämä kohtalohan kuuluu tavallaan myös äideille ja tyttärille. Tyttäret jatkavat äitiensä liikettä ensin itse ja sitten lastensa kautta – itse jälleen äiteinä.
(Ote lopputyöni kirjallisesta osiosta.)